Helen Keller (1880–1968) menetti sekä näkönsä että kuulonsa sairauden seurauksena ollessaan vasta puolitoistavuotias. Rajoitteestaan huolimatta hän valmistui yliopistosta ja teki merkittävän uran kirjailijana ja poliittisena aktivistina. Keskeinen tuki tuli opettajalta, Anne Sullivanilta, joka muun ohella opetti Heleniä nauttimaan luonnosta, juurrutti tähän luonnonrakkauden.
Kuulon ja näön puute ei estä luontoyhteyttä
Elämäkerrassaan Helen kuvaa opettajan saapumista elämänsä tärkeimmäksi päiväksi. Tyttö oli tuolloin kuusivuotias. Ennen opettajan tuloa hän oli ollut kiukkuinen, katkera ja masentunut. Hän muistaa yrittäneensä liikutella huuliaan kuten äiti, viittoilleensa raivokkaasti ja lopulta potkineensa, kunnes oli aivan uupunut. Hän kuvaa tuota olotilaa siihen kuin olisi elänyt jatkuvassa paksussa sumussa ilman kompassia, luotainta tai mitään mikä olisi kertonut missä lähin satama on.
Kuuromykkäsokealle lapselle maailma ei avaudu vähitellen ja kaikkialta, kuten näkevälle ja kuulevalle. Nuori oppilas oli valmis kuin janoinen kasvi, mutta Anne Sullivanin sinnikkyyttä vaati, että oppiminen todella pääsi käyntiin. He oleilivat ulkona ison osan ajasta. Helenin omien sanojen mukaan neiti Sullivan ei jättänyt käyttämättä ainuttakaan mahdollisuutta osoittaa hänelle kaikkea kaunista maailmasta. Helen ja Anne meloivat yöllä kuutamossa, tutustuivat kasveihin tuoksun avulla, nauttivat maaseudun rauhasta, huolehtivat eläimistä koirista puutarhansa hyönteisiin. Niin Helenin biofilia pääsi aukeamaan.
Veden tuntu, metsän tuoksu, kämmenen uurre
Kerran opettaja asetti oppilaansa käden kaivon pumpun alle ja tavasi toiseen käteen ”ve-si”. Helen keskitti kaiken huomionsa sormien liikkeisiin. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin avautuvan tietoisuudessaan ja kielen salaisuuden paljastuvan. Kädellä tuntuva ”ve-si” oli viileää ja ihmeellistä ja se virtasi myös hänen sisällään herättäen eloon, tuoden valoa, toivoa ja iloa. Kuin muuri – eräs niistä monista – hänen sielunsa ympärillä olisi murtunut.
Keväällä he istuivat lämpimässä heinikossa ja Helen oppi kuinka aurinko ja sade kasvattavat jokaisen puun, miten linnut rakentavat pesiään, miten eläimet kuten oravat ja hirvet saavat ravintoa ja suojaa. Metsän tuoksu, ruohon korsi, pikkusiskon kämmenen uurre merkitsivät iloa, innostusta ja kauneutta.
Helenin kädet tekivät alinomaa löytöretkiä, ja mitä enemmän hän oppi sitä luottavaisemmin hän suhtautui maailmaan. Vaikeitakin hetkiä tuli kuten se, kun he pitkän ulkona vietetyn päivän päätteeksi levähtivät kirsikkapuun alla. Opettajan avustuksella Helen pääsi kiipeämään oksan haaraan. Päivä oli helteinen ja he tahtoivat syödä lounasta puussa. Helen jäi itsekseen odottamaan. Sitten yhtäkkiä kuumuus, mikä merkitsi Helenille valoa, haihtui ja maasta kohosi outo tuoksu. Lehdet alkoivat ahdistavalla tavalla väristä ja vavahdella, puu huojua ja taipua. Nousi ukkonen. Helen puristi puuta kaikin voimin. Oksat pieksivät häntä ja juuri kun hän luuli kaatuvansa puun voimakkaan tärähdyksen mukana nurin, opettajan kädet auttoivat maahan.
Kaikkien asioiden välillä on näkymättömiä säteitä
Abstraktit sanat olivat vaikeita. Sanan ”ajatella” merkityksen valjettua Helen ymmärsi mitä on sana ”rakkaus”, jota neiti Sullivan oli jo aiemmin koettanut hänelle opettaa. Hän oli painanut Helenin syliinsä ja osoittanut sormellaan Helenin sydäntä. Silloin asia ei vielä ollut avautunut, mutta myöhemmin asiaa lähestyttiin toista kautta. Aurinko, väistyvät pilvet, sade. Rakkaus on kukkien iloa sateesta. Ilman rakkautta Helen ei olisi onnellinen, mutta rakkaus hänellä oli, biofilia. Hänelle valkeni suuri totuus: kaikkien asioiden välillä oli näkymättömiä yhteyksiä, säteitä.
Kun Helen oli 13-vuotias, hän pääsi matkustamaan Niagaran putouksille – jälleen opettajansa kanssa. Putouksen äärellä ilma vavahteli ja maa järisi jalkojen alla. Elämänkerrassaan Keller vertaa putouksen synnyttämiä vaikutelmia ja niiden syvyyden ja merkityksen kuvaamista yhtä vaikeaksi kuin rakkauden, uskonnon ja hyvyyden. Hän oli kokenut ylevän, subliimin.
Kirjallisuutta
Keller, H. (1964). Elämäni tarina, 4. painos, alkuteos The Story of my Life 1903, suom. Montonen, M. Helsinki: WSOY.
